Luonto ei ymmärrä,
miksi rauha vietiin siltä.
Pimeyden sävyt valtasi lammen.
Sitten tuli isku,
jota ei nähty ennen kuin se oli jo tapahtunut.
Miekka lävisti yhden sydämen,
ja samalla jotain paljon suurempaa,
rauhan.
Kukaan ei pitänyt miekasta kiinni.
Ei ollut kättä, johon syyttävä katse olisi voinut pysähtyä.
Miekka vain oli siinä
kuin ihmisten jäljet maailmassa,
tekojen seuraukset ilman omistajaa.
Kukaan ei halua kantaa vastuuta, samalla vastuu on kaikilla.
Ja ehkä rakkaus on samanlainen.
Ei tarvita miekkaa,
ei huutoa, ei väkivaltaa.
Joskus yksi sana,
yksi lähteminen,
yksi menetys
tuntuu kuin terä kulkisi läpi koko kehon.
Ja rakkauden voi menettää
ilman että kukaan koskaan
nostaa miekkaa.
Rakkaudessa miekkaa ei tarvitse koskaan nähdä.
Ei tarvitse olla kättä, joka iskee.
Joskus menetys tulee hiljaa.
Sillä tulevaisuus voidaan riistää
ilman että kukaan tunnustaa riistäneensä sitä.
Ja joutsen, joka kerran oli valkoinen,
ui nyt tummassa vedessä
kannatellen mukanaan
sitä, mitä siltä riistettiin.
Kauneus ei katoa,
mutta se ei ole enää koskematon.
Ehkä kaikkein surullisinta ei olekaan se,
että rauha voidaan tuhota.
Vaan se,
että sen jälkeenkin täytyy jatkaa elämää terä sisällään.
Ja luonnon oma kauneus,
joka ei pyydä mitään muuta
kuin saada olla olemassa
kärsii ikuisesti ihmisten iskuista.
~annika